This too shall past, right?

Pikkuhiljaa olen aktiivisesti alkanut ymmärtämään ajan katoavaisuuden. Sen, että 100 vuoden kuluttua minusta saatika tunteistani ja teoistani ei ole enää mitään jäljellä. Toivottavasti verenperimä kuitenkin elää, kiero tapa sanoa toivovansa lastensa ja heidän jälkeläisten menestyvän elämässä.

Tähän katoavaisuus aspektiin viitaten, kun elän yhden ainoan kerran (ainakin luulen niin), miten haluan sen elämän käyttää? Mitkä yhteiskunnan arvot ja moraalit ovat oikeasti noudattamisen arvoisia. Kiellä itsesi, kiellä tunteesi ja kuole elämättä?

Isoja asioita päässä liittyen parisuhteeseen, onnellisuuteen, lyhyen ja pitkän aikavälin tähtäimiin. Ja minä, suupaltti (kirjoistuspaltti ei liene oikea sana ;)) en osaa tuoda niitä esiin.

Everything will past, jospa se pätisi myös pääni sisäiseen sekasortoon.

Tänään on superpäivä (eli klinikkasalissa hela dagen! Jee!), mutta omat sisäiset myllerrykset tekivät aamusta mustan...kuten myös yöstäkin, jonka vietin hereillä. Angstirokilla kai tästäkin selvitään.

Rainbow - I Surrender

-R